Matti Antila: Puhe iltamissa 12.7.2009

PUHE SÄÄKSMÄKI-SEURAN ILTAMISSA KELHISSÄ 12.7.2009

Arvoisa Sääksmäki-seura, hyvä iltamayleisö

Savikylässä oli iltamat. Puhujaksi oli saatu kylän oma poika, Pekka Puupää. Puhe oli tällainen. ”Kansalaiset, miehet ja naiset. Elämme myrskyistä aikaa. Rajuilma pauhaa ympärillämme ja rajuilma pauhaa sydämissämme. Voittaaksemme vaikeudet meidän on tehtävä työtä, työtä ja työtä.” Näin Pekka, ja yleisö taputti haltioissaan, koska puhe täytti vaativimmankin kuulijan kaikki odotukset ja toiveet: se oli lyhyt. Sensisältö oli myös niin yleispätevä, että olisin täällä voinut puhua samoin sanoin. Vasta-argumentteja tuskin olisi kuulunut, sillä elämmehän ”myrskyistä aikaa”.

Me kotiseutuihmiset tunnemme rajuilman sydämissämme, kun seuraamme kuntaliitosten vauhtia ja laajuutta. Kuntaliitokset sinänsä ovat tarpeellisia, yleisesti hyväksyttyjä ja jopa välttämättömiä, jotta asukkaille voidaan taata lakisääteiset palvelut ja paljon enemmänkin. Yleensä yksi tai useampi maalaiskunta, pitäjä, liitetään kaupunkiin, joka toisinaan on jonkin liitetyn entinen, suureksi paisunut kylä kuten Valkeakoski Sääksmäen tai Hamina Vehkalahden. Suomenkielen sana, kaupunki, saa näin toisenkin merkityksen. Se ei enää ole vain suppeahko, tiiviisti rakennettu ja tiiviisti asuttu, maaseudusta jyrkästi rajautuva vaan yös laaja vainioita, korpia, soita ja kyliä sisältävä, usein keskimäärin harvaan asuttu alue kuten vaikkapa Kuhmo. Erään kuntaliitoksen jälkeen kuulin iäkkään maalaispariskunnan toteavan: ”Mekin olemme nyt niitä kaupunkilaisia” eli parempia ja sivistyneempiä kuin ennen. Kuntaliitosten toteutus ei kaikilta osin ansaitse kiitosta. Varsinkin maalaispitäjien asukkailta pyritään monin tavoin riistämään entinen identiteetti. Heitä muovataan teiskolaisista tamperelaisiksi, perniöläisistä salolaisiksi ja sääksmäkeläisistä koskilaisiksi.

Isänmaa voi olla laaja, kotiseutu ei. Suurkunnasta ei ole kotiseuduksi. Liian suurella alueella murrekin, todellinen äidinkieli, saattaa vaihtua vallan toiseksi. Esimerkiksi Rengon ja Lammin murteet ovat tyystin erilaisia. Molemmat ovat nykyistä Hämeenlinnaa. Pälkäneen Onkkaalassa ja Luopioisten Rautajärvelläkin puheen malli jo muuttuu, vaikka etäisyyttä ei ole senkään enempää. Nyt jos koskaan tarvitaan pitäjänseurojen voimatoimia. Nyt on aika tarttua härökää sarvista ja ryhtyä rivakasti tekemään Pekka Puupään kuuluttamaa työtä, työtä ja työtä, jotta paikallinen perimätieto säilyisi, ellei ihmisten mielissä, niin ainakin muistiin kirjattuna. Sääksmäki-lehti on tässä tehtävässä erityisesti kunnostautunut. Pienissä ydinperheissä vanhat tarinat eivät enää siirry sukupolvelta toiselle. Salattujen elämien ja idolsien etumatka on venynyt liian pitkäksi. Olen tavannut nuoria, jotka eivät tiedä mistä päin Karjalaa heidän omat isovanhempansa, ukki ja mummi, olivat lähteneet evakkoon, koska perimätiedolla ei ole www.-osoitetta.

Nimi on kaiken alku. Eikös jo Sanassakin sanota: ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut”. Siis mikä pojalle nimeksi. Mummeilla ja vaareilla, sedillä ja tädeillä on siitä vankkumaton mielipide, sillä suvun perinteet vaativat. Kun äiti ja isä sitten itsenäisesti päättävät, että nimi on Reku, niin jo alkaa tavaton mutina. ”Mikä se sellainen nimi on? Onko se pojan vai koiran?” Kuntaliitoksista neuvoteltaessa pahin suukopu syntyykin juuri uuden suurkunnan nimestä ja vaakunasta, pahempi kuin hallinnosta ja taloudesta konsanaan. Riita ja kopu vältettäisiin, jos kaikki säilyttäisivät oman nimensä ja heraldisen vaakunansa. Kuntien muodikkaat logot sen sijaan joutavat juhannuskokkoon. Yleishallinto ja taloudenpito tietenkin keskitettäisiin kuntakeskukseen, mutta vanhat pitäjät säilyttäisivät seremoniallisen asemansa. Malliksi kelpaisivat monilta osin seurakuntayhtymät. Maanteitten varsilla nähtäisiin taas perinteiset rajakyltit ”Tyrväntö - Hattula” tai ”Sääksmäki - Valkeakoski”. Mutta Rironmäen alle pystytetty Sääksmäki-kilpi olisi pian poistettava. Nythän kulkija luulee Sääksmäen alkavan siitä ja sehän taas ei pidä ollenkaan paikkaansa. Rironmäeltä alkaa Huittula, niin kuin kyläyhdistys on omassa kilvessään huomioinut. Sääksmäki-kilpi, jos sitä lainkaan tarvitaan, olisi vietävä Tyrvännön ja Sääksmäen rajoille, Ilolan taakse, Heekerin Mantan mutkaan.

Kysyn: Onko meillä varaa hukata ja tärvellä vanhojen maalaispitäjien nimet ja arvokkaat vaakunat, kulttuuri ja kunniakkaat perinteet, kotiseututietoisuus ja kotiseutuylpeys? Vastaan itse enempää perustelematta: Meillä ei ole tähän varaa. ”Rapola, Valkeakoski” seisoo Museoviraston laatiman esitteen otsikossa. Sääksmäkeä ei mainita ensinkään. Kaiketi se on muodollisesti oikein, mutta ”onko pakko!”. Toinen esimerkki on Akaa. Vakaa ja vauras hämäläispitäjä menetti nimensä vuosikymmeniksi. Seurakunnassa sen nimi säilyi niin kuin Sääksmäenkin. Arvokas nimi alennettiin ristisanatehtävien pulmaksi. Miten monta iltapuhdetta tai junamatkaa onkaan kulutettu pohtien: ”Entinen kunta, neljä kirjainta, kolmas kirjain a, hmm, no se ratkeaa kunhan saadaan pystyrivit täyteen. Jaaha, tuli Akaa. Missä lienee?” Onneksi Sääksmäestä ei ole sanaristikkoon, liikaa kirjaimia ja niistäkin kolme äätä, mutta Hauho ja Renko ovat vaaravyöhykkeessä. No jaa, ehkä sanaristikkokin on parempi kuin täysi unhola. Ei kai tässä nyt auta muu kuin tarttua kättäpitempään ja ottaa käyttöön poliittisen taistelun voimakeinoja, vieläpä sieltä järeämmästä päästä.

Me vaadimme. Olen saanut valtuudet monikon ensimmäiseen persoonaan. Meitä on siis ainakin kaksi. Me vaadimme, että liitettyjen maalaiskuntien, pitäjien, seremoniallinen asema säilytetään tai palautetaan. Vanhaa nimeä käytetään alistamattomana ja yksin, milloin ei ole kyseessä kunnan hallinnollinen toimi tai muu virallinen asia, ja että vanhat vaakunat pidetään käytössä niin ikään. Tämä ei ole keneltäkään pois eikä ketään vastaan. Me kaikki täällä Sydän-Hämeessä olemme vähän niin kuin samaa perhepiiriä. Kaikki tuntevat toisensa, kuten on tapana sanoa. Voimme siis huoletta heittää paikannimien tittelit pois ja säästää täydet sukuselvitykset vieraanvaraksi. Kirjoittakaamme ja sanokaamme vastedes Toijala, Sääksmäki ja Tarttila. Ei enää Akaan Toijala, Valkeakosken Sääksmäki tai Valkeakosken Tarttila. Emme tarvinne tällaisia alistuksia näin tuttujen kesken. Sääksmäen historiassa vuodelta 34 muuan kuvateksti alkaa: ”Kärjenniemen Kyttälän pakarin piisi…”. Tämä ilmaisu riittäisi vieläkin vallan mainiosti, mutta silti se nykykäytäntöä seuraillen saatettaisiin jossakin esitteessä kirjoittaa: ”Valkeakosken Sääksmäen Kärjenniemen Kyttälän pakarin piisi”. Siinä niitä olisi alistuksia ja määreitä yllin kyllin. Piisin hallinto- ja omistussuhteet sekä sijainti olisi esitetty perusteellisesti. Epäselväksi jäisi vain, että mikä ihme se on se piisi. Nuoret tietävät biisin behmeällä beellä, mutta piisi on muurattu avoin tulisija, jossa hahlakoukuissa riippuvaa keittopataa siirrellään tulelle ja tulelta pois. Sellainen oli ennenvanhaan kaikkien talojen pirteissä ja pakareissa. Taannoinen lääniuudistus oli siirtää vanhojen maakuntien nimet historiaan. Onneksemme vaikutusvaltaiset seutukaava-, maakunta- ja markkinavoimat saivat aikaan uudet osamaakunnat, jotka lienevät tulleet entisten talousalueitten sijoille. Pian maanteitten varsille ilmestyi uusia rajakylttejä kuten Satakunta, Kanta-Häme, Päijät-Häme ja Pirkanmaa. Miksi ihmeessä Pirkanmaa, miksei Pirkka-Häme, sillä maailmassa ei ole missään sen hämäläisempää seutua kuin Sääksmäki, Akaa tai vaikkapa Lempäälä, jos Hauho jätetään pois laskuista. Tuolloin pisnespiireissä oli muodikasta nimetä liikeyrityksiä yhdyssanalla, jossa jälkimmäinen osa oli maa, hovi tai portti. Valtion- ja paikallishallintoakin haluttiin tuolloin johtaa markkinaehtoisesti. Näin lienevät syntyneet esimerkiksi Tanhuhovi, Keimolanportti, Keminmaa, Pirkanmaa, Puuhamaa ja Laulun ja soiton maa, joista viimeksi mainittu tosin oli radio-ohjelma.

Olen suunnitellut anarkistista tihutyötä. Menen yöllä pimeänhämärissä vanhalle pikatielle Kalvolan rajalle. Poistan Pirkanmaan kyltin ja asennan tilalle Pirkka-Hämeen, siitä valokuva ja sitten juoksujalkaa hengästyneenä ja tuohtunutta esittäen iltapäivälehden toimitukseen. Mitä mitä mitä! Joko taas ollaan vaihtamassa maakunnan nimeä, millä valtuuksilla, mitä voimia tässä on takana. Mitä mitä mitä. Iltapäivälehti tekee siitä uutisen. Asiasta keskustellaan enintään yhtenä päivänä. Mitään muuta tästä ei seuraa, paitsi minulle pikku rapsut ja nimi poliisin paksuun kirjaan. Se on vähäinen uhraus Hämeen puolesta.

”Loppuu se saarna pahankin papin”, sanoo Aleksis Kivi. Puhe ei lopu aivan vielä, mutta tämä kaunainen kiistäminen ja manaaminen saa piisata tältä illalta, varsinkin kun Sääksmäki-seuran iltamat ovat iloinen asia. Emme anna edellä puhutun masentaa mieltämme. Suur-Sääksmäkeä ei enää ole, mutta suur-sääksmäkeläisiä kyllä, henkilöitä, jotka ovat täältä ponnistaneet alansa ylimmälle luokalle. Pitäjän suuria poikia ja tyttäriä on ja on ollut tieteen ja taiteen, talouselämän, politiikan ja urheilun huipulla. Mannerheim-ristin ritareitakin on ollut monikoksi saakka. Suuren Eino Jutikkalan olen itse tavannut joskin vain kyytimiehen ominaisuudessa. Tapaaminen inspiroi minua pysyvästi. Jutikkala oli lupautunut juhlapuhujaksi vuoden 1983 Helkajuhlille. Kunniatehtäväni oli noutaa puhuja juhlapaikalle. Sain tehtävän vähän niin kuin suhteilla, koska veljeni Hannu hääräsi tuolloin kuten vieläkin juhlien johtotehtävissä. Ajelin siihen aikaan rättisitikalla ja ajattelin, että ”ei sitä oikein tiedä akateemikkoa sellaisella autolla”. Onneksi sisarellani Varpulla oli Mercedes-Benz. Sillä lähdimme yhdessä ja yksissä tuumin puhujaa noutamaan. Minä ajoin, Varpu antoi moraalista sivustatukea. Jutikkalan pihassa ei näkynyt ketään, mutta nurkan takaa kuului jotakin kopistelua ja siellähän akateemikko uurasti ryytimaalla yhdessä sisarensa tyttären, professori Maija Lehtosen kanssa työhön soveltuvissa asuissa. Jos oikein muistan, akateemikko oli pukeutunut virttyneisiin verryttelyhousuihin ja laamapaitaan. Päässä oli nenäliina. Huomattakoon, että juhlien alkuun oli aikaa enää niukanlaisesti. Tavallinen kuolevainen olisi tuossa tilanteessa jo ajat sitten sonnustautunut täyteen sotisopaan ja pasteeraillut hermostuneena pirtin permannolla kertaillen mielessään puheen ydinkohtien sanakäänteitä. Entäs akateemikko. Hän kuokki humusta porkkanapenkkiin. Lähdimme nelisin kohden Ritvalaa. Sääksmäen sillalla Jutikkala vaipui kielitieteellisiin aatoksiin. Muistan hänen yksinpuhelunsa niin hyvin, ettei ole vaaraa, että sanoisin väärän todistuksen lähimmäisestä. ”Rauttunselkä, Rautunselkä. Mistähän se nimi tulee? Rauttu, rautu, sehän on kala, nieriä tai taimen. Rautu tulee ilmeisesti tieteellisestä nimestä trutta. Ei käy tähän. Saamen kielessä rautu tarkoittaa väsynyttä poroa. Voisikohan... no tuskin sentään poroja.” Huittulan raittilla tieteelliset pohdinnat näyttivät kaikonneen kauneuden edessä. Oli 21. toukokuuta. Aurinko paistoi ja raittin vierustoilla kaikki puut ja pensaat olivat täydessä kukassa. Lienee tuo tienpätkä Hämeen kauneimpia, niin vaikeaa kuin entisen ritvalalaisen onkin se tunnustaa. Rironmäellä tuomet kukkivat kiihkeimmillään. Niiden huumaava tuoksu tunkeusi auton sisään, vaikka Mercedes-Benz, kuten automiehet varsin hyvin tietävät, on tiivis auto. Nyt akateemikko ei enää voinut malttaa mieltään, vaan kättään ojentaen hän haaveellisella äänellä huudahti: ”Ja tuhannet sen tuomistot” lainaten J.H. Erkon sanoittamaa Hämäläisten laulua ja syystä olettaen kaikkien sen tuntevan. Hyvin ehdittiin juhlapaikalle. Nähtiinpä vielä kulkuekin ja saatiin nauttia neitojen laulamista helkavirsistä. Jutikkala piti ikimuistoisen puheen, josta hän sitten sanoi: ”Se ei ollut juhlapuhe. Se oli juhlaesitelmä”. Tähän määritelmään oli kaikkien tyytyminen. Akateemikko Eino Jutikkala, suur-sääksmäkeläinen, Sääksmäki-seuran perustajajäsen, seuran ensimmäinen puheenjohtaja.

Häntä muistellen

On Hämeen pellot viljavat

Ja kasket kullan loistavat

Ja tuhannet sen tuomistot

Sen niityt, norot, varjostot

Ei maata vertaistaan

Ja tuhannet sen tuomistot

Sen niityt, norot, varjostot

Ei maata vertaistaan!

Valkeakoski, Laiska 10.7.2009

Matti Antila